Wihii, mulla onkin tänään ensimmäinen ratsastustunti kesätauon jälkeen ja hymy on korvissa :) Ihan sama mikä hevonen mulla on tai mitä tunnilla mennään, kunhan pääsee taas satulaan! Tämän kunniaksi ajattelin tänään höpistä hieman ratsastusasiaa tännekkin eli Irlannin ratsastuksista olisi tarkoitus hieman tarinoida enemmän. Kuten jo ensimmäisessä Irlanti-postauksessa kerroin, olin erittäin ilahtunut siitä että Annaharveyn tilan hevoset olivat kaikki hyvinhoidettuja ja erittäin hyväluonteisia. Enemmistö hevosista oli hieman raskasrakenteisempia tinker-risteytyksiä ja cobeja mutta oli siellä myös muutamia kevyempiä ja sähäkämpiäkin tapauksia joten jokaiselle ja kaikentasoisille ratsastajille löytyi sopiva hevonen. Itse sanoin jo heti alussa että vaikka olen ratsastanut jo melko pitkään niin jännitän silti hyppäämistä. Niinpä minulle laitettiinkin rauhallisia ja kokeneita hevosia ja se olikin hyvä sillä ne auttoivat minua pääsemään jännityksestäni yli jo ensimmäisinä päivinä.
Meillä oli tosiaan kaksi tuntia ratsastusta joka päivä ja yleensä ensimmäisellä tunnilla ratsastimme kentällä ja toisella tunnilla lähdimme maastoon hyppäämään. Jo ensimmäisenä päivänä päästiin harjoittelemaan erilaisia maastoesteitä ja niistä hauskimpia taisivat olla vesiesteet. Irlantilaisille "cross country" eli maastoesteet ovat ratsastuksessa arkipäivää, kun taas Suomessa sitä pääsee harrastamaan hyvin harvakseltaan ja ratsastuskouluissa ei usein lainkaan. Siinäkin mielessä tämä kokemus oli erittäin arvokasta.
Viikon puolivälin tienoilla satutin harmikseni selkäni eräässä alastulossa ja se hieman haittasi loppuviikon ratsastusta mutta hammasta purren ja särkylääkkeen voimalla mentiin pari viimeistä päivää. Särkylääke onneksi auttoi sen verran että viimeisistäkin ratsastuksista pystyi nauttimaan ihan hyvin vaikka ei ihan täysillä pystynytkään painelemaan.
Maastoesteitä Annaharveyn mailla on yli 200 joten kyllästymään ei päässyt kertaakaan.
Parina päivänä pääsimme ratsastamaan myös puroa pitkin. Tästä nauttivat sekä hevoset että ratsastajat!
Samaan aikaan meidän kanssamme tilalla oli ryhmä italialaisia tyttöjä ja heidänkin ratsastustaan oli hauska seurata. Nämä tytöt olivat nuoresta iästään huolimatta jo suhteellisen kokeneita ja meillä aikuisratsastajilla olikin välillä vaikeuksia pysyä näiden ponityttöjen perässä! Suurimman osan aikaa saimme ratsastaa kolmistaan ihan oman porukkamme kanssa mutta parina kertana muutama näistä ponitytöistä tuli meidän mukaamme hyppäämään.
Parasta kaikessa oli kuitenkin se ihana vapauden ja onnellisuuden tunne kun sai laukata pitkin Irlannin maaseutua tuuli korvissa humisten. Niinä hetkinä tuntui todellakin siltä että kaikki on mahdollista ja vain taivas on rajana, niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin.
Välillä pysähdyn miettimään että tapahtuiko tuota kaikkea oikeasti vai oliko se vain hyvin todentuntuista unta. Koko viikko oli kaikin puolin niin ihana ja täydellinen että matkalta palattuani on ollut todella vaikea totutella taas tavalliseen arkeen Suomessa. Sain ihania muistoja ja sain tavata mahtavia ihmisiä. Irlanti, me tapaamme vielä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti